Jos kukaan ratsumaailmassa ei tunnustaudu kiusaajaksi, mistä lajissa vallitseva kelju ilmapiiri sitten mahtaa olla kotoisin?

Tallikiusaamisesta minulla on kokemusta molemmin puolen aitaa. Tänään, kun täytän 35- vuotta, pystyn myöntämään olleeni junioriratsastajana ilkeä, ylimielinenkin jopa - mikä nyt aikuisena tuntuu järjettömältä. Aivan kuin moiseen olisi ollut mitään syytä - tarvetta ei ainakaan.

Toisaalta taas, vuosien tauon jälkeen lajin pariin palaamiseni - verrattain näyttävästikin jopa - on nostanut minut kiusan kohteeksi. Toki tiedostin, että arvostelun kohteeksi tulen joutumaan enemmin tai myöhemmin - etenkin kun tekemisiäni niin avoimesti somessa jaan. Hyviä ja huonoja hetkiä, iloja ja vaikeita päiviä.

Mutta näin tämä meidän laji toimii, ja piiri pyörii. On aina pyörinyt.

Aivan sama oletko amatööri, aloittelija tai yksi maamme rautaisista ammattilaisista - aina löytyy kentän laidalta paremmintietäjiä ja viisastelijoita.

Omalla kohdallani uskon teini-iässä käytökseni heijastuneen epävarmuudesta ja kateudesta - olihan etelän tytöillä aina hieman hienommat hevoset, ja nimekkäämmät valmentajat - talvikaudet kisattiin Espanjassa tai treenattiin Keski-Euroopassa, tai ainakin sisäänajettiin uusia, isoilta nimiltä ostettuja kilpureita. Itse tein kovaa työtä päivittäin kotivalmentajan kanssa autotallin kokoisessa maneesissa, minkä työn hedelmistä nautin tänäkin päivänä - mikään ei ole siis mennyt hukkaan, tai ollut vähemmän arvokasta.

Päinvastoin.

En osaa sen tarkemmin sanoa, miksi katsoin asiakseni olla koppava. Ehkä se on helpompaa olla kylmäkiskoinen, kuin iloinen ja sosiaalinen, jos yhtään pelkää joutuvansa torjutuksi muiden silmissä.

Lajissamme on olemassa hierarkia, jossa joku on aina toisen alapuolella, riippuen siitä, kuinka paljon näennäisesti on lajiin satsattu.

Arvoasteikko silkkaa typeryyttä.

Meidän tallilla ei ole hierarkiaa. Meidän tallilla kaikki pelaa.

Ja voi mahdoton meillä on sitten hauskaa yhdessä!

Onnistumiset ja epäonistumiset koetaan yhdessä, harjoitellaan yhdessä, jännitetään yhdessä ja ennen muuta nautitaan rakkaasta harrastuksesta yhdessä. Kokeneemmat auttaa jos askarruttaa - ja apua uskaltaa, ja kannustetaan kysymään. Ei suljeta pois porukasta, tai jätetä yksin.

Ihmisten keskinäiseen arvoasetelmaan ei vaikuta se, millä tasolla kukin valmentautuu tai kilpailee.

Menneeseen en voi palata. Nykyhetkeen ja tulevaan voin tuoda muutosta omalla esimerkillä - kannustaa, tukea ja ohjata. Luoda iloisen tekemisen ilmapiiriä. Olen kokenut ratsumaailman nurjan puolen, ja se ei ollut mistään kotoisin - ei kiusaajana, eikä kiusattuna.

Haastan tällä kirjoituksellani Sinut olemaan kivempi kaveri. Se huippukiva tallikamu joka kysyy kuinka treenit sujui, tervehtii hymyillen, tarjoaa apuaan eikä keljuile selän takana. Se joka osaa asettua kaverin saappaisiin, kun hevonen ei kuljekaan kivasti ja tekeminen tuntuu vaikealta - näitä päiviä meillä on jokaisella, vaikka kuinka parhaansa yrittäisi.

Kiusaamisen lopettaminen on ainoastaan asennekysymys. Teemme päivittäin töitä empaattisten ja jalojen eläinten kanssa - ja olisi hiivatin korkea aika meidän ihmistenkin ottaa askel kohti tätä empaattisuutta.

Hauskempien tallihetkien puolesta,

Tiiu Piret

iloiset hevoshetket kuviin on tallentanut Roosa Järvinen