Kulunut viikonloppu oli eräällä tapaa ikimuistoinen. Ensimmäistä kertaa istuimme ystävien kanssa aamuyön tunneille sitten viruspandemian valloilleen ryöpsähtämisen, ja ilta tuntui erityisen hyvältä rinnassa.

Tätä oli kaivattu - naisten keskinäistä nasevaa kannanottoa, ja kylmiä ruusulimonadilla maustettuja ginitonicceja.

Ginitonicceja juotiin tietysti liikaa - juhlien kesken jättäminen ei ole ollut koskaan vahvuuteni, joten tästä hauskasta maksetaan väsymysveroa vielä näin maanantaina.

Ilta tuli tarpeeseen. Siinä me viisaat naiset yhdessä tuumin maalailimme kunkin tulevaisuuteen uusia sävyjä - kannustettiin uskaltamaan, jos mieli jotain erityistä hinkui. Ei kuulunut soraääniä, eikä jossittelua - vaan yhtäkantaan tuumattiin että elämää pitää elää täysillä.

Väsyneenä, mutta onnellisena viruin sunnuntaina kurttuiseksi asti kylvyssä, ja muistelin hymyssä suin elämännälkäisiä keskusteluja.

Ja jokaisella meistä niitä oli - uusia unelmia takataskussa. Toisilla suurempia, toisella maltilissempia. Yhtä tärkeitä kaikki tyynni.

Ilman unelmia, ei ole mihin kurottaa.

Ihanaa viikkoa ystävät.