yhdessä hyvä tulee

inspiroiduin Suomen ratsastajainliiton tämän vuoden teemasta, yhdessä, siinä määrin, että tahdon asiasta sanoa sanasen. 

kiteytän ajatukseni ratsastuksen teemoihin, mutta voisin väittää, että teksti pätee mihin tahansa urheilulajiin tai yhteisöön ihan siltään. 

olen varttunut hevostalleilla pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi, ja nyt jatkan varttumista itselleni mieluisimmassa ympäristössä aikuisiällä, 14- vuoden tauon jälkeen. 

on kurjaa huomata, että juuri mikään ei ole tuon poissaoloni aikana muuttunut. 

siellä missä on ihmisiä, on myös eriäviä mielipiteitä, ja kovin kärkästä arvostelua. arvostelua, joka valitettavan usein tavalla tai toisella kärjistyy kiusaamiseksi. 

ja sitten me aikuiset, samaan hengenvetoon kuin kauhistelemme lasten tapaa kiusata toisiaan, toteutamme itse aivan samaa käytösmallia arvostelemalla ja poissulkemalla. 

minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa. 

tarkoitukseni ei ole keskittyä nyt kuitenkaan yksinomaan kiusaamiseen, vaan pikemminkin siihen yhdessä tekemisen vaikeuteen, mikä ohjaa kohti tätä kurjaa lieveilmiötä.  kannustava yhteishenki paitsi koko kansan kesken, myös pienempien yhteisöjen keskuudessa, tuntuu olevan ennemminkin harvinainen poikkeus kuin sääntö. vihamielinen ja kyräilevä ilmapiiri on omansa tappamaan suurimmankin innostuksen mitä tahansa mielekästä tekemistä kohtaan – olkoonkin se harrastamiseen, työelämään tai ihmissuhteisiin liittyvää tekemistä. yhtä kaikki, näin ei saisi koskaan olla. 

kansaperintönä kokemamme alemmuudentunne ja osaamistamme väheksyvä asenne tuo vielä oman mausteensa tähän soppaan, joka maistuu jo tarpeeksi katkeralta ilman kansallishäpeääkin. 

niin että mitä jos tehtäisiin sittenkin enemmän yhdessä? 

kanustettaisiin ja rohkaistaisiin toinen toista. uskottaisiin siihen, että yhdessä tekemällä saamme enemmän hyvää aikaiseksi – enemmän onnistumisia. sivutuotteena onnistuisi luoda iloinen ympäristö harrastaa ja avun pyytämisen kynnys madaltuisi tasoon katsomatta. 

erilaiset toimintatavat on rikkaus, ei välttämätön paha, jota kohtaan on suotavaa hyökätä jos itsellä ei ymmärrys riitä. on hieno tunne oppia uuttaa, ja yhtä hienoa kokea onnistumista siitä, että on voinut ojentaa auttavan käden toiselle. 

ajatella, että sitä voisi vaalia omia vahvuuksiaan innolla, ja kehittää heikkouksiaan neuvoa kysyen ja alati parempaan lopputulokseen pyrkien ilman, että se olisi keneltäkään toiselta pois. 

ja vielä jos joku päivä osattaisiin olla vilpittömästi iloisia toisen onnistumisesta, sitten olisimme jo melkoisen pitkällä – kansana ja yksilöinä. 

yritettäisiinkö siis olla pikkaisen parempia yhdessä.  kukaan kun meistä ei yksin pärjää kuitenkaan. 

yhteishenkeä viikonloppuunne puhaltaen,

Tiiu Piret xx