kaksi heikkopäistä

yhteisteloa kauniin ja sielukkaan Clarissan kanssa on takana nyt hieman yli kolme kuukautta.

lyhyessä ajassa on tapahtunut valtavasti. askelia on otettu eteen ja taakse, tasaiseen tahtiin. kunnes nyt tuntuu jo siltä, että olemme valovuosien päässä muutamien viikkojen takaisesta.

suoraan sanottuna ennätin jo pelätä pahinta pariinkin otteeseen, kun tamma näytti tempperamenttiaan toden teolla. ei jäänyt kymmeneen kertaan ne itkut, mitä epävarmuuttani itkin sitä pelkoa, että olen haukannut aivan liian ison palan tämän hevosen kanssa. että käsissäni on liian hankala hevonen, joka ottaa hetkenä minä hyvänsä niskalenkin minusta.

oma kehonhallinta, ja 14 vuoden tauon aikana vähintäänkin ruostuneet ratsastustaidot ovat joutuneet todella koville. tähän ynnättynä äärimäisen herkkä ja reaktiivinen, välillä silminnähden protestoiva ja apuja pakeneva voimakastahtoinen hevonen, niin voin varmuudella sanoa että hankala, ei aivan riitä sanana kuvaamaan näitä ensimmäisiä kuukausia.

olen silti jaksanut uskoa omiin taitoihini. ja omaan intuitioon siitä, että olemme hiivatin hyvä kaksikko. kaksi heikkopäistä naista, joita yhdistää valtava palo ja  intohimo. kaksi mielensäpahoittajaa, jotka kokevat vastoinkäymiset aina pikkaisen suurempina kuin ne todellisuudessa ovat. kaksi tulisielua, jotka ei kumpikaan suostu luovuttamaan. kaksi rohkelikkoa, jotka uskaltavat vaikka aina ei  ehkä kannattaisi.

kun koeratsastin Clarissan, tarjona oli kaksi muutakin laadukasta tammaa. vähemmän tulisieluja, ja tasaisen varmoja. mutta en etsinyt sellaista hevosta. etsin erityistä hevosta.

tämän harmaan tamman nähdessäni tiesin heti, että siinä on minun hevoseni. samaan hengenvetoon ymmärsin myös sen, että helpolla en tule pääsemään.

eilen, kun yhteistyötä oli takana 103 päivää, sain Clarissan ensimmäistä kertaa työskentelemään koulutunnin alusta loppuun saakka, täysin rentona ja täysin avuilla, kaikissa askellajeissa. ilman, että tamma olisi pienimmänkin tilaisuuden tullen yrittänyt karata apujani ilmaan tai sivulle. ilman yhtäkään protestointia,  täydellisen rentona, laadukkaasti avuilla liikkuen.

kuulostaa pieneltä asialta, mutta tuntuu lottovoitolta – kivistää onnentunteena vatsassa niin että naurattaa.

kaikki se työ, kaikki se epävarmuus, ja lopulta kaikki se usko siihen, että kyllä tämä vielä tästä – tuottaa vihdoin tulosta.

ja olen varma siitä, että kun me kaksi heikkopäistä, otamme päivän kerrallaan, ja teemme pitkäjänteisesti yhdessä töitä – pystymme ihan mihin tahansa. ja se tuntuu niin hyvältä, että henki salpaa.

uskoa omaan tekemiseen kanssaratsukoille toivoen,

Tiiu & Clarissa