suuren unelman varjopuoli

jos olet koskaan, edes ohikiitävän hetken verran, kadehtinut toisen onnea, on tämä Sinulle. ulkopuolisen silmiin näkyvä hopeareunus kun ei ole usein likimainkaan lähellä totuutta.

mielestäni tuntuu reilulta avata myös niitä negatiivisia tunteita ja uhrauksia, mitä suuri elämänmuutos on tuonut tullessaan.  varsinaisia hevoseen liittyviä tuntemuksia kerroin jo aiemmin, nyt kirjoitan hevosen vaikutuksesta muuhun elämään.

joskin olen ikionnellinen ratkaisustani palata rakkaimman harrastukseni pariin, on elämänmuutos tuonut mukanaan myös suuria haasteita. haasteita, jotka painavat harteilla päivä päivältä enemmän.

ajankäytöllisesti hevosen omistaminen, ja ratsastus harrastuksena,  on aivan kohtuuton. kun oikein pinnistän, saan päivän hevostelut mahtumaan kotimatkoineen kolmeen tuntiin – se on melkoinen siivu vuorokaudesta. käytännössä vapaa-aikaa ei riitä mihinkään spontaaniin tekemiseen, ja kaikki on suunniteltava etukäteen ja hevosen viikko-ohjelman mukaisesti. hevonen on liikutettava laadukkaasti päivittäin, eikä oma tammani siedä vapaapäivien aiheuttamaa ylimääräistä energiaa ollenkaan. tämä tarkoittaa sitä, että tallilla on käytävä päivittäin – etenkin kun liikutusapua ei  liioin ole tarjolla näin tempperamenttiselle hevoselle.

koska vähäinen vapaa-aikani kuluu pääosin tallilla, laiminlyön jatkuvasti rakasta koiraani. Chloe on todella arka, eikä viihdy tallilla lukuisista yrityksistä huolimatta. Chloe ei myöskään osaa pelätä hevosia, vaan säikähtäessään säntää suojaan hevosten jalkoihin, mikä on hengenvaarallista.  en voi ottaa sitä riskiä, että hevonen teloo Chloen, joten käytännössä katsoen ennätän olla Chloen kanssa vain muutaman hassun tunnin päivässä, mikä sekin ajoittuu iltamyöhään. ennen olimme Chloen kanssa aina kaksin ja tunnen valtavaa syyllisyyttä etten ole koirani kanssa, jonka tiedän ikävöivän minua valtavasti.

taloudelliselta kannalta tarkasteltuna harrastus on katastrofaalisen kuormittava – aivan kaikki rahat menevät hevoseen, eikä edes riitä.  laadukkaasti hevoseen panostaminen on aiheuttanut mittavia säästötoimia elämän kaikilta muilta osa-alueilta. päivittäisten valmennus- ja maneesi(=ratsastushalli)- maksujen päälle kustannettavana on mm. hevosen kengitykset,  kohtuuttoman kalliit kilpailumaksut,  rehut, varustehankinnat ja tietenkin hevosen kuukausittainen karsinamaksu, joka on hieman alle 400€ ja lähes ilmainen siksi, että vuokrasta ei kustanneta tallityöntekijän palkkaa, vaan me hevosenomistajat teemme tallivuorot kimpassa. mikä edelleen näkyy ajankäytössä, kun tallivuoroja on muun hevostelun lisäksi viikossa keskimäärin kolme.

taloudellinen puoli tosin oli tiedossa jo etukäteen, joten tämä on vain konkretisoinut kaiken muun harmin päälle hyvin kokonaisvaltaisesti.

ajankäytön mahdottomuuden vuoksi laiminlyön myös ihmissuhteitani parisuhteesta ystäviin, ja koen suurtayksinäisyyttä tämän suuren unelmani toteuttamisessa – ei hevosihmisen huolia ymmärrä täysin kuin toinen hevosihminen, ja se sulkee valitettavan paljon ihmisiä elämästäni, joiden on lähes mahdoton ymmärtää harrastukseni vaativia uhrauksia.

olen jo pidemmän aikaa löytänyt itseni tilanteesta, missä tuntuu että jään paitsi omasta elämästäni – kaikesta siitä tärkeästä mitä ennen pidin lähestulkoon itsestäänselvyytenä. tämä ahdistus yhdistettynä siihen, että Clarissa on todella hankala hevonen,ja koettelee jaksamista jo itsessäänkin, tuntuu aika ajoin liian suurelta taakalta.

täydellinen elämänmuutos lähinnä joutenolosta jatkuvaan kiireeseen ja hermopaineeseen on aikaansaanut sen, että olen viittä vailla hermoromahduksen partaalla.

paljon siis mahtuu hopeareunuksien sisään, mikä ei päältä katsoen näy. ja paljon on tehtävä, että asioihin saadaan joku tolkku.

olkoon tämä asian ääneen sanominen se ensimmäinen askel.

kiitos Roosa Järvinen onnenhetkien tallentamisesta kauniisiin kuviin – onneksi näitäkin on.

xx