365 päivää hevosenomistajana
vuosi on kulunut vikkelään.
muistan sen ikuisuudenmittaiseksi venyneen torstain kirkkaasti. aamulla kuvasimme Suomen kaunein koti- kilpailun voittojakson, ja yömyöhään Clarissa asteli autosta sysipimeälle tallipihalle.
näin jännittävää päivää en ole kokenut eläissäni. televisio-ohjelman kuvaukset eivät olleet mitään verrattuna siihen jännitykseen, että olisin pian taas hevosenomistaja.
mielessä ei liikkunut yhtäkään ajatusta, joka olisi liittynyt johonkin muuhuin kuin pohdintaan siitä, millainen tuleva hevoseni mahtaa olla.
olin viettänyt Clarissan kanssa Liettuassa hetkessä ohi kiitäneen kaksituntisen, ja silti tiesin, että tämä olisi minun hevonen. tiesin myös haukkaavani tämän hevosen kanssa hieman turhan suuren palan oman vuosien mittaisen hevostaukoni huomioon ottaen, mutta jätin kuuntelematta järkeäni.
Clarissa oli juuri niin hurja ja hieno, kun ajatuksissani unelmieni hevonen olisi. minun oli saatava juuri tämä hevonen.
muistan kirkkaasti myös sen epätoivon, kun nuori hevonen ei kulkenutkaan moitteetta. turhautumisen omaan osaamiseeni, ja kehonhallintaan. oletukset siitä, miten kaikilla muilla aina onnistuu hevostensa kanssa, ja itsellä menee kaikki päin helvettiä jatkuvasti.
muistan kehityskaaren, joka edelleen pitää kutinsa. yksi askel eteen, ja kaksi – ehkä nykyään enää puolitoista – taakse.
en vaihtaisi pois päivääkään kuluneesta vuodesta. jokainen haaste, on sisuunnuttanut yrittämään kovemmin. olemaan parempi. jokainen onnistuminen on kohonnut kyyneleenä silmäkulmaan, koska tämä merkitsee minulle niin paljon.
yhteistyö näin hienon ja jalon eläimen kanssa, merkitsee järjettömän paljon.
ja se, että uskalsin peloista huolimatta toteuttaa unelmani, ja palata ratsastuksen pariin, merkitsee minulle kaiken.
liian monta vuotta kesti ymmärtää, että hevosten kanssa olen onnellisin versio itsestäni.
onnenhetkiä hevostenne kanssa toivoen,
Tiiu Piret
